H:ki 3.1.1995
Jännitystä vastaan..
Kertoisinko, asian mä
tosi jännän.
Esiintyjän jännityksen
kurimuksen.
Kauhulla kun ajattelee hetkee,
tuloani yleisöni eteen.
Jännitys jo sisälläni
raastaa mua.
En tunne yleisöä, eikä
se taas mua.
Horkka taikka kramppi,
vaivaa vatsaa,
vaikka kuinkapaljon tähän
satsaan.
Yksin olen yleisöni
eessä.
Mennyt keskel petolauman
hurjan.
Itsevarmuuteni lienee tosi
kurja.
Jotenkin nyt
kimppuunkäynti täytyy kestää.
Siinä pojan posket ovat
kalpeet.
Kuin yksin tyhjänpäällä
tässä kulkee.
Kädet kostuu, kylmäst
hiestä nyt varmaan.
Sydän pikkuhilja, nousee
aivan kurkkuun.
Itseäni orvonlailla
katonrajasta kun tsiikaan.
Kädet vapisevat, sanat
unohtuvat,
kuin kuumaperuna, joku
kumma,
suussa tuntuu olevan jo
liikaa…
Mutta ystävät, tää
elämä on ainutkertainen.
Luojan kuva, ainut
vertainen.
Siksi turhaa lienee meidän
jännittää.
Vaan räväkästi
yleisömme lämmittää.
Toivon
esiintymisjännitteiden jäävän tähän.
Saanen syventyä uuteen
elämähän.
Sananmiekan harjoituksen
aloitanko tänään
Jännityskin pikkuhiljaa
tallaantukoon länään.
Mauno Strandén
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti